Suppilovahverot kasvavat vielä iloisesti marraskuisessa metsässä. Aiemman sieniretken tapaan muita kuin suppiksia ei juuri näkynyt. Tällä kertaa retkeilin Helsingin keskuspuistoissa Paloheinässä, bussimatkan päässä. Suppilovahveroiden tapaan suuntasin koiran kanssa tuoreeseen kuusikkoon.
Sienisaalis kaupunkimetsästä: suppilovahveroita (Cantharellus tubaeformis).
Sienimielessä kaupunkimetsää kannattaa lähestyä eri tavoin kuin harvojen kulkemia sienimaastoja. Ensin mietin, millaisiin paikkoihin en tulisi helposti katsoneeksi sienestäessä — ja sitten suuntaan juuri sinne. Helppokulkuisimpien paikkojen sienistä kun on todennäköisesti jäljellä vain siististi leikatut tyvet. Sopiviin paikkoihin löytämisessä auttaa myös koiraseuralainen. Vaikkei sienikoira olekaan, sen kanssa myös metsän harvemmin vieraillut osat tulevat tutuiksi.
Tattien, suppisten ja kantarellien lisäksi olen opetellut tuntemaan myös vähemmän poimittuja rouskuja sekä orakkaita. Niitä saattaa löytää hyvinkin lähellä polkuja.
Metsään on tulossa lisää lahopuuta. Viimeisimmän myrskyn voimasta vanhoja kuusia oli paljon kumollaan. Tällä kertaa kaupunkimetsän hyviksi puoliksi oli laskettava se, että ”kaupungin miehet” olivat jo käyneet katkomassa suoraan luontopolulle kaatuneet rungot.
Vihreä puutarha 