New York Timesin artikkeli viime sunnuntailta muistuttaa siitä, ettei omaa pihaansa ole viisasta myrkyttää ellei ole aivan pakko. Glyfosaatti ei ole haitatonta, vaikka valmistajat niin haluaisivat sanoa.
Esimerkiksi MTT:n erikoistutkija Kari Tiilikkala suositteli jo pari vuotta sitten Tamperelaisen haastattelussa, ettei glyfosaattia käytettäisi ellei siihen ole taloudellista pakkoa. Harvalla kotipihalla tai kaupungin puistossakaan on. Epäilyksiä glyfosaatin haitoista on, mikä on nähdäkseni riittävästi, jotta hupikäyttö kannattaa lopettaa. MTT:n uusimmat tutkimukset aiheesta, kuten GlyFos-hanke, ovat vielä käynnissä. Pirkko Laitisen väitöstutkimus vuonna 2009 osoitti aineen kulkeutuvan kasvin juuristoon ja sitä kautta maahan. Etenkin vanhoja, käytöstä jo poistuneita torjunta-aineita on havaittu kulkeutuneen pohjavesiin (Suomen ympäristökeskuksen raportti vuodelta 2007). Ongelma on, että haitat ja kulkeutuminen havaitaan vasta pitkäaikaisessa käytössä, ei ennakoivasti.
Kaupungin puistojen hiekkakäytäviä, puiden ympäryksiä ja katukiveysten reunoja myrkytetään Helsingissäkin. Käytössä on toki muitakin torjunta-aineita glyfosaatin lisäksi. Kuinka paljon torjunta-aineita todellisuudessa tarvitaan? Olisiko puisto esteettisempi, jos puuta reunustaisi heinikko kuolleen ympyrän sijaan?
Puronvarren puistopuuta ympäröi kuollut maa Helsingin Pirkkolassa.
Nurmikko on tehokkaasti torjuttu myrkyttämällä puun ympärillä. Sama on tehty myös Haaganpuron vastarannalla kasvavan kannon ympärillä.
Torjunta-aineiden käytössä tulee vähintäänkin muistaa noudattaa suojaetäisyyksiä vesistöihin. Monilla aineilla minimietäisyys on ainakin ainakin 3 metriä, mikä ei ainakaan Helsingin Pirkkolan puistossa ole täyttynyt. Ohi virtaavan Haaganpuron alajuoksulla kutevat syksyisin taimenet. Kyselin asiasta viime syksynä Rakennusvirastolta, mutten saanut vastausta.
Taustatietoja aiheesta:
- Turvatekniikan keskus: Kasvinsuojeluaineet ja ympäristö
Vihreä puutarha 